When I run, the world goes quiet

Päätin tänään, että seuraava aihe, josta kirjoittaisin olisi juokseminen. Tärkeä harrastukseni, mielen puhdistajani, terapiamuotoni. Luonnostelin jo kirjoituksen pohjan ja aloin lukemaan, millaisia blogikirjoituksia muut ihmiset ovat juoksemisesta kirjoittaneet. Törmäsin sarjakuvaan, joka kertoo juoksuharrastuksesta niin osuvasti ja oivaltavasti, että päätin jättää oman kirjoitukseni toistaiseksi pöytälaatikkoon ja jakaa kanssanne kyseisen sarjakuvan.

http://theoatmeal.com/comics/running

Suosittelen ehdottomasti lukemaan kaikki osat, mutta alla pätkä, joka tiivistää sarjakuvan sanoman. 

"I run because I seek that clarity. Maybe it's superficial. Maybe it's just adrenaline and endoprhins and serotonin flooding my brain. But I don't care. I run very fast because I desperately want to stand very still. I run to seek a void. The world around me is so very, very loud. It begs me to slow down, to sit down, to lie down. And the buzzing roar of the world is nothing compared to the noise inside my head. I'm an introspective person, and sometimes I think too much, about my job and my life. I feed an army of pointless, bantering demons. But when I run, the world goes quiet."

is it really?